Töölöläinen kesäkuu/2014
Suomen tulevaisuuden kannalta on aivan olennaista, ettei yksikään nuori syrjäytyisi koulutuksen polulta. Siksi me hallitusneuvotteluissa kirjasimme tavoitteeksi koulutustakuun, eli tavoitteen, että jokainen nuori suorittaisi vähintään toisen asteen tutkinnon.
Tavoitteen toteutuminen vaatii merkittäviä toimia niin päättäjiltä kuin kaikilta nuorten kanssa toimivilta aikuisilta. Opetusministeri Kiurun ajamasta oppivelvollisuuden venyttämisestä ei ole keinoksi eikä avuksi syrjäytymisvaarassa oleville. Pahimmillaan oppivelvollisuusiän pitkittäminen vain siirtäisi nuoren ongelmia ja toisi vain lisäongelmia, jo suurissa haasteissa olevaan koulutuskenttäään. Nuorten syrjäytymiseen johtaneet seikat ovat hyvin erilaisia ja siksi mekaanisen pakon sijaan tarvitaan räätälöityä ohjausta ja tukea peruskoulun jälkeisten erilaisten opiskelumahdollisuuksien tueksi.
Vahvasta kritiikistä huolimatta on opetusministeri valmisteluttanut lisäpakkovuosiesitystään mutta huonoin tuloksin. Oppivelvollisuuden pidentämismalli täystyrmättiin heti lausuntokierroksen lähtöpäivänä. Eikä ihme. Ministeri Kiurun esittämät toimet ja niille luvattu 15 miljoonan euron rahoitus eivät kohdistuisi ilman koulutuspaikkaa ja syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin, joita lakiesityksessä on arvioitu olevan alle 2 prosenttia ikäluokasta. Sen sijaan lähes koko summa, noin 14 miljoonaa euroa, esitetään käytettäväksi ilmaisiin oppimateriaaleihin lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksissa.
Tosin maksuttomuusperiaatekin ontuu pahimman kerran. Rahaa ei riitä tietokoneisiin, mikä tarkoittaa sitä, että lukion ensimmäisellä luokalla ei voisi vaatia tietokoneita. Tämä olisi takapakkia lukioissa, joissa Kuntaliiton selvityksen mukaan yli 60 prosentissa käytetään opinnoissa opiskelijoiden omia tietokoneita. Lakiluonnos vaarantaakin tavoitteen siirtyä sähköisiin ylioppilaskirjoituksiin ja itse asiassa koko lukion kehittämisen.
Ei ole ihme, että esityksen tyrmäsivät ensimmäisenä opettajien ammattijärjestö ja Suomen rehtorit. Se ei pelkästään vaaranna opetuksen laatua vaan on monin tavoin epäkelpo ja jopa haitallinen lääke syrjäytymisvaarassa oleville nuorille. Pakkovuosi ei poista syitä, joiden takia oppimiskyvyssä tai motivaatiossa on puutteita, tai estä sitä, että opetuksesta pinnataan tai opinnot keskeytetään. Pelkkä ilmainen kirja ei kannusta, jos tarvetta on päihde- tai mielenterveyspalveluihin sekä aikuisen tukeen. Eikä esityksellä muuteta myöskään sitä, että ammatillisen koulutuksen aloituspaikkoja on lisäyksistä huolimatta Helsingissä ja muualla Uudellamaalla liian vähän.
Kaikki oppivelvollisuuden pidentämiseen kaavaillut eurot olisi viisainta suunnata heikoimmassa asemassa olevien auttamiseen, räätälöityyn tukeen ja nuoren rinnalla kulkemiseen. Voimavarat olisi suunnattava oppimisongelmien varhaiseen havaitsemiseen ja ennaltaehkäisyyn sekä opetuksen, oppilaanohjauksen ja oppilashuollon kuntoon laittamiseen. Myös uusia työelämälähtöisiä ja joustavia opiskelu- ja oppimismahdollisuuksia tarvitaan. Oppisopimusta on kehitettävä nuorille sopivaksi ja sellaiseksi, että se kannustaa ja mahdollistaa yrittäjät sitä tarjoamaan. Tässä on viisasta kuulla tarkalla korvalla yrittäjiä.
Tarkoituksena ei ole säilöä eikä sulloa nuoria pakolla vuodeksi johonkin oppilaitokseen. Eikä riitä, että kaikille nuorille voidaan tarjota koulutuspaikka. Kunnianhimoinen tavoite tulee olla, että koulutus suoritetaan loppuun ja että tutkinnon suorittaneilla on sellaista osaamista ja ammattitaitoa, jota työelämässä tarvitaan. Ja että laadukkaista lukioista siirtyy oppimaan innostuneita nuoria korkeakouluihimme.
Sari Sarkomaa
Kansanedustaja (kok)
www.sarisarkomaa.fi