Sairaanhoitaja on yksi maamme arvostetuimmista ammateista. Silti suomalaisen terveydenhuollon toimintakykyä merkittävimmin uhkaava tekijä on kasvava pula ammattitaitoisista hoitajista. Työvoimapula on ennenkin johtanut supistuksiin terveyspalveluissa, mutta tämä kesä on ollut ennenkokematon. Henkilöstöön liittyvät vakavat haasteet tulevat jatkumaan syksyn aikana. Yli vuoden kestänyt koronaepidemia on pakottanut hoitajat venymään jaksamisen äärirajoilla. Poikkeuksellisen moni hoitaja pohtii alanvaihtoa. Mitkään muut ammattiryhmät eivät voi korvata sairaanhoitajien osaamista.
Julkisen alan eläkevakuuttaja Kevan työvoimaennusteen mukaan Suomeen tarvittaisiin jo yli 8 000 sairaanhoitajaa nykyistä enemmän. Maan hallitus ei voi enää sulkea silmiään tilanteelta. Hoitoalan houkuttelevuuden, pito- ja vetovoiman lisäämiseksi on hallituksen tehtävä toimia ripeästi jo budjettiriihessä.
Aivan ensimmäiseksi tarvitaan lisävoimavaroja hoitojonojen ja koronan jälkeensä jättämän hoitovelan purkuun julkisen terveydenhuollon työtaakan keventämiseksi. Konkreettinen ja vaikuttava keino on kohentaa sairaanhoitajien koulutusmahdollisuuksia. Käytännön hoitotyön vaatimukset edellyttävät sairaanhoitajilta hoitotyön syväosaamista ja sen jatkuvaa kehittämistä, mihin tarvitaan omia erikoistumiskoulutusvaihtoehtoja.
Suomessa sairaanhoitajat ovat kouluttautumismahdollisuuksien ja urapolulla etenemisen osalta eriarvoisessa asemassa, sillä koulutuksiin pääsy ja mahdollisuudet erikoistua ovat riippuvaisia työnantajasta. Työnantajat tukevat vaihtelevasti työntekijöitään täydennys- tai lisäkoulutuksiin. Koulutustarjonta vaihtelee eikä se vastaa työelämän eikä sairaanhoitomme osaamisen kehittämistä riittävästi. Monelle erikoisalalle ei ole tarjolla lainkaan koulutusta.
Sairaanhoitajaliitto ja useat muut tahot ovat pitkään esittäneet valtakunnallisesti yhtenäistä ja kattavaa kliinisen erikoistumiskoulutuksen järjestämistä ja sen rahoituksen turvaamista. Ehdotan, että hallitus päättää budjettiriihessäkäynnistääsairaanhoitajien kattavat kliiniset erikoistumisvaihtoehdot ja valtakunnallisesti yhtenäisen erikoistumiskoulutuksen sekä valtion rahoituksesta erikoistumiskoulutukseen. On korjattava nykyinen tilanne, jossa sairaanhoitaja joutuu usein itse maksamaan koulutuksesta, jota hän tarvitsee alati kehittyvän ja yhä vaativamman työnsä hoitamiseen ja oman asiantuntijuutensa vahvistamiseen. Entisenä opetusministerinä pidän välttämättömänä, että sairaanhoitajakoulutusta kehitetään jatkuvasti huomioiden tulevaisuuden työelämän tarpeet.
Erikoistumiskoulutuksen järjestämisessä on syytä katsoa myös Ruotsin mallia. Siihen kuuluu 11 pysyvää erikoistumiskoulutusalaa ja niiden lisäksi yksi avoin malli, jossa yksittäinen yliopisto voi tarpeen mukaan tarjota edellisten lisäksi jonkin muun suppean erikoistumiskoulutuksen.
Hoitotyön erikoisosaajat, kuten esimerkiksi diabeteshoitajat, anestesiasairaanhoitajat, tehosairaanhoitajat, geriatriset sairaanhoitajat, psykiatriset sairaanhoitajat ja erikoisosaaminen tulee tunnistaa ja tunnistaa nykyistä paremmin. Nykyisessä tilanteessa tutkintonimikkeen puuttumisen myötä puuttuvat myös tunnustettu pätevyys sekä työn vaativuutta ja koulutustasoa vastaava palkkaus, ja usein myös koulutusta vastaava toimi tai työnkuva.
Hoitotyön vaativuus on lisääntynyt merkittävästi lääketieteen ja hoitomenetelmien kehittyessä sekä hoitomahdollisuuksien laajentuessa. Osa sairaanhoitajista toimii hoitajavastaanotoilla ja hoidon tarpeen arvioinnissa, joissa työ on itsenäistä.
Sairaanhoitajien valtakunnallisesti yhtenäiset urapolut sekä hoitotyön erikoisosaajien jatkokoulutusmahdollisuudet sekä niiden virallinen tunnustaminen ja rekisteröinti lisäisivät työssä jaksamista, työhön sitoutumista sekä hoitotyön ammatin veto- ja pitovoimaisuutta, kun sairaanhoitaja kokee saavansa lisävalmiuksia vaativan työnsä hoitamiseen. Kyse on yhtä lailla hoitotyön laadusta, toiminnan yhdenmukaisuudesta, läpinäkyvyydestä, sekä ennen kaikkea potilasturvallisuudesta.