Epävarmassa taloustilanteessa on lohdullista, että ainakin kahdesta voimme olla varmoja. Talous on tasapainotettava, emme saa ahnehtia tulevien sukupolvien mahdollisuuksia. Toimet, joita teemme lasten hyvinvoinnin edistämiseksi ovat kullanarvoisia. Suurin osa lapsista ja nuorista voi hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. Mutta kasvava joukko voi huonosti. Lasten pahoinvoinnin kitkeminen ja ehkäiseminen on asia, johon on pysähdyttävä.
Ydinkysymys on, missä on menty pieleen. Ainakin viidessä asiassa olemme menneet vikaan.
Ensinnäkin, vanhempien ja perheen merkitystä ei ymmärretä riittävästi, vaan usein yritetään auttaa lasta yksin. Valtiontalouden tarkastusviraston lastensuojelua koskevan raportin tulokset olivat karuja: perheitä ei tueta riittävästi missään lastensuojelun vaiheessa. Tai toisinpäin, hoidetaan aikuista esimerkiksi päihdeongelmissa ja unohdetaan, että hän on isä tai äiti. Ja se, miten alkoholi vaurioittaa kykyä toimia vanhempana.
Toiseksi, apua ja tukea saa liian usein liian myöhään. Olemme lainsäädännöllä ja eri ohjelmilla pyrkineet ehkäisevien toimien vahvistamiseen. Silti raskaat toimet kuten huostaanotot lisääntyvät. Eduskunnan asiantuntijakuulemisessa on todettu, että lasten huostaanoton ja sijoittamisen kustannukset ovat niin suuret, että yhdenkin huostaanoton välttämiseksi melkein mikä tahansa määrä ehkäisevää tai avohuollon työtä on kannattavaa. Inhimillisistä kustannuksista puhumattakaan. On käsittämätöntä, että edelleen on kuntia, joissa perheen ensimmäinen apu on huostaanotto.
Kolmanneksi, jos vanhemmat eivät jaksa ja kykene, niin kuka pitää huolta lapsesta?
Tiedämme, että yksi pysyvä aikuissuhde kannattelee lasta. Tämä jää liian monen lapsen osalta toteutumatta. Lasta auttavia asiantuntijoita voi olla kymmeniä mutta yksikään ei välttämättä ole tuttu lapselle.
Neljänneksi, lapsen kohtaaminen ja kuuleminen jää liian usein viranomaisyhteistyön ja lähetekulttuurin jalkoihin. Lapsia pompotetaan palvelusta ja viranomaiselta toiselle, ilman että joku todella pysähtyisi kuuntelemaan ja auttamaan lasta. Lasten kuuleminen ja osallisuus on välttämätöntä. Tiedossa on, että me aikuiset aliarvioimme lasten ja nuorten ongelmia verrattuna siihen, miten lapset itse kokevat asioita.
Viidenneksi, perhepolitiikkamme pohjautuu liiaksi ajatukseen kahden yhdessä asuvan vanhemman ydinperheestä. Arjen todellisuus on hyvin usein toinen. Perheet ovat erilasia, mutta samanarvoisia. Perhepolitiikkamme laahaa osin jäljessä.
Näissä viidessä asiassa ei ole mitään uutta. Kysymys kuuluu: miten muuttaa – ei vain lakeja vaan myös syvään juurtuneita toimintatapojamme ja ajatteluamme.
Kuudenneksi on vielä todettava, että meillä on liian vähän koottua ajantasaista tietoa lasten hyvinvoinnista. Voimavarojen oikean kohdentamisen edellytys on se, että päätöksenteko perustuu tietoon. Kouluterveyskysely on ulotettava alakoululaisiin ja neuvoloissa pitää toteuttaa kysely, jotta oikeasti tietäisimme miten lapset voivat ja voisimme arvioida toimiemme vaikuttavuutta. Tiedot pitäisi olla helposti saatuvilla, vaikka THL:n ja lapsiasiavaltuutetun nettisivuilla. Ruotsissa vastaava verkkopalvelu on sujuvasti toiminnassa.
Valtiovallalla on vastuu siinä, että emme ota lapsia itsellemme ja ajattele, että yhteiskunta hoitaa lapset. Päävastuu on vanhemmilla. Vanhemmuutta on tuettava aina silloin kun se on lapsen etu. Erityisesti ennaltaehkäisevä kotiapua sekä lasten lähellä toimivien aikuisten ja eri toimijoiden yhteistyö on saatava toimimaan lapsen parhaaksi ja koko perheen tukemiseksi. Valtiovallalla on myös vastuu huolehtia, että silloin kun vanhemmuus ei riitä, niin jokaisella lapsella on lähellä aikuinen, joka kantaa päävastuun.
Vaikka maailma muuttuu, niin se tosiasia pysyy, että lapset tarvitsevat aikuisten aikaa voidakseen hyvin ja kasvaakseen turvallisesti aikuisuuteen. Vanhempien tai muiden läheisten aikuisten huolenpidon merkitystä ei voi mikään innovaatio korvata.