Euroopan komission tuore Itämeristrategia oli löperyydessään pettymys. Se tarjoaa Itämeren päästöjen hillitsemiseksi lähinnä vapaaehtoisuuteen perustuvia toimia. Sen sijaan ainoa ehdotus sitovaksi tavoitteeksi oli pesuaineiden fosfaattikielto. Itämeri ei olisi kuolemassa, jos vapaaehtoiset toimet olisivat tehonneet.

Itämerellä vallitsevan vakavan ja akuutin ympäristökriisin korjaamiseksi tarvitaan sitovia ja vaikuttavia tavoitteita kaikille päästötahoille. Vapaamatkustajia ei tule sallia. Suomen on Itämeristrategian neuvotteluissa kiritettävä koko EU:ta kunnianhimoisempiin tavoitteisiin. Itämeren suojeluun on luotava sitovia sopimuksia Venäjä mukaan lukien.

Erityisesti ponnettomuus saada maatalouden päästöt kuriin ovat EU:n ja Itämeristrategian häpeätahroja. Vaikka Itämeren rantavaltioiden maatalous tuottaa enemmän ravinnevalumia kuin kaupunkien jätevedet, tarjotaan strategiassa maatalouteen edelleen vain vapaaehtoisia toimia.

Väestöömme suhteutettuna ovat päästömme mittavia: 10% Itämeren kokonaiskuormituksesta. Typpipäästömme ovat jopa kasvaneet. Myös Suomen kannalta on ratkaisevaa, miten onnistumme vähentämään maatalouden päästöjä. On välttämätöntä, että niin EU:n maatalouden ympäristötuet kuin muut rahoitusjärjestelmät saadaan palvelemaan ympäristönsuojelun tavoitteita jokaisessa jäsenmaassa.

Nykyinen maatalouden ympäristötukemme on käytännössä enemmän viljelijöille maksettua tulotukea ja sen vesiensuojelulliset vaikutukset ovat olleet heikkoja. Ympäristötuet on viipymättä ohjattava alueille, joista suurimmat päästöt aiheutuvat. Tarvitsemme myös uusia keinoja, kuten ravinnepäästökauppaa, jolla kanavoitaisiin viljelijöiden toimet vesistöjen hyväksi ja puhtaudesta palkittaisiin.

Hallituksen kanta, ettei Itämeristrategialle tässä vaiheessa tavoitella lisärahaa on käsittämätön. Varsinkin, kun omat meppimme saivat taisteltua EU:n budjettiin asialle oman momentin. Rahoituksen osalta on aivan oleellista arvioida, mikä on Suomen ja Itämeren etu. Hallituksen ajaman Pohjoisen ulottuvuuden mallin soveltuminen Itämeren alueen strategian pääasialliseksi rahoitusmalliksi on kyseenalaistettava. Kun Välimeren maat saavat rahaa omaan yhteistyöhönsä yli 200 miljoonaa euroa, on vaikea ymmärtää, miksi teemme itse itsestämme ja Itämerestä vähempiarvoisia. Totta kai olemassa olevia EU ja kansallisia voimavaroja on käytettävä tehokkaammin Itämeren parhaaksi. Mutta se ei poissulje sitä, että tavoitteenamme on myös saada EU:n budjetista lisävoimavaroja Itämeren pelastamiseksi.

 

Sari Sarkomaa (kok)
Kansanedustaja
Ympäristövaliokunnan jäsen