Hyvinvointiyhteiskuntamme turvaaminen edellyttää kunta- ja palvelurakenteen uudistamista. Kuitenkin väistämättömäksi tiedettyä muutosta on lykätty eteenpäin, vaikka on ollut jo pitkään selvää, ettei nykymenolla voi jatkaa.

Kuntatalous on historiallisen heikko. Joka kolmannen kunnan tulot eivät riitä menoihin. Kunnissa nostetaan veroja, velkaannutaan ja pahimmillaan leikataan rajusti kansalaisten peruspalveluja.

Pahin on vielä edessä: monilta Suomen kunnilta loppuvat rahat lähivuosina, kun eläkeläisten määrä kasvaa ja veronmaksajien suhteellinen osuus pienenee. Uudistuksen vastuuttomalla lykkäämisellä yhä pidemmälle olisi vakavat seuraukset.

Yhteisymmärryksen löytäminen uudistuksen sisällöstä ei näytä helpolta. Toinen päähallituspuolue haluaa pitää kuntarakenteen ennallaan ja toinen palvelurakenteet nykyisellään. Onkin vaara, että "mitään ei saa muuttaa" muodostuu hallituksen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kantavaksi ydinajatukseksi. Kuntakentän säilyttäminen ennallaan museoisi ja rapauttaisi suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustan.

Kunta- ja palvelurakennehankkeessa on edettävä pikaisesti. Suunnitteilla olevassa puitelaissa on asetettava selkeät päämäärät ja aikataulut muutokselle. Tavoitteena on oltava työssäkäyntialueiden pohjalle muodostuvat vahvat peruskunnat.

Uudistuksen on vahvistettava kunnallista itsehallintoa sekä varmistettava kuntien toimintakyky. Vain vahvat peruskunnat pystyvät turvaamaan monipuolisen palvelutuotannon, palveluiden laadun ja tehokkaan elinkeinopolitiikan.

Eri ratkaisumallit eri alueilla ovat kuitenkin mahdollisia ja jopa suotavia. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on jo nyt riittävän vahva väestöpohja ja perusta palveluiden järjestämiseksi. Sen sijaan pääkaupunkiseudulla tarvitaan lisää organisoitua yhteistyötä niin elinkeinopolitiikassa, maankäytössä, asuntorakentamisessa kuin liikennejärjestelyssä.

Muodostuu kuntarakenne sitten millaiseksi tahansa, on palveluiden tuotantotavat uudistettava ja perusasiat laitettava kuntoon. On ratkaistava, mitkä ovat kuntien tehtävät ja toisaalta mikä on valtion ja kuntien välinen tehtävänjako. Jotta kuntatalous pysyy tasapainossa ja kunnat saavat niille kuuluvan osuuden verotuloista, tarvitaan aito peruspalvelubudjetti. Tämä tarkoittaa, että myös valtion on pidättäydyttävä määräämästä uusia velvoitteita ilman täysimääräistä lisärahoitusta ja toimittava ennustettavasti.

Kuntien on ennakkoluulottomasti etsittävä uusia tapoja järjestää palvelunsa. Jatkossakin päävastuu palveluista on oltava julkisella sektorilla, mutta kolmannen sektorin ja yksityisten yritysten roolia palveluiden tuottamisessa on lisättävä. Kuntien palvelujen järjestämisvastuu on nykyistä selvemmin nähtävä palvelujen tuottamiseen liittyvänä ohjaus-, rahoitus- ja valvontavastuuna. On ehdottoman tärkeää, että kunnat aina kantavat vastuun palvelujen saatavuudesta, kokonaisuudesta ja laadusta. Kilpailuttaminen vaatiikin kunnissa lisää hankinta- ja osto-osaamista.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa on keskityttävä siihen, että perusterveydenhuolto saadaan iskukuntoon ja työnjako erikoissairaanhoidon ja sosiaalitoimen kanssa toimivaksi kokonaisuudeksi.

Lähtökohta on oltava, että sosiaali- ja terveyspalvelut ovat osa kunnan laaja-alaista hyvinvointipolitiikkaa. Päätöksentekoa ei pidä siirtää kauas kuntalaisista.

Jokaista alueellista yksityiskohtaa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisessä ei ole tarpeen määritellä. Nykyisin hyvin toimivista käytännöistä, maantieteellisistä olosuhteista tai muista alueellisista tekijöistä riippuen eri järjestämismallit ovat mahdollisia. Rakenteellisina raameina kuntakokoa on kasvatettava vahvaksi, noin 20 000 - 30 000 asukkaan peruskunnaksi.

Terveydenhuollossa viiden miljoonapiirin vastuita on mahdollista lisätä, erikoistumista vahvistaa ja keskinäistä työnjakoa kehittää. Näin sairaanhoitopiirien määrää pystyttäisiin olennaisesti vähentämään siten, että niitä olisi 8-10. Lisäksi tarpeen mukaan voidaan perustaa vaativia sosiaalipalveluja järjestäviä alueellisia yksiköitä. Myös peruserikoissairaanhoidon osaamista on vahvistettava.

Rakennemuutokset eivät sinällään ole ratkaisu terveydenhuollon kasvaviin kustannuksiin. Terveydenhuollon toimintamalleihin ja käytäntöihin on paneuduttava tulevaisuudessa entistä voimakkaammin ja keskityttävä vaikuttaviin menetelmiin ja tuottavuuden lisäämiseen. Tavoitteena on oltava entistä joustavammat palveluprosessit, joissa asiakas on yhteinen nimittäjä. Sähköinen potilasasiakirjajärjestelmä on edellytys saumattomille palveluketjuille.

Kustannuspaineiden helpottamiseksi sairauksia ja sosiaalisia ongelmia on ennaltaehkäistävä tehokkaasti. Palvelurakenneuudistuksessa onkin vahvistettava ehkäisevää työtä ja terveyden edistämistä palveluiden lähtökohtana. Itse terveyspalveluilla on lopulta vain pieni vaikutus ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. Ihmisiä on myös kannustettava ottamaan nykyistä enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistaan ja elämäntavoistaan.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottamista ei saa irrottaa laajemmasta paikallisesta hyvinvointipolitiikasta, johon kuuluvat myös asumisen, liikenteen ja vapaa-ajan toimintojen, kuten liikuntapalvelujen järjestelyt. Irrottaminen merkitsisi ehkäisevän ja rakenteellisen työn jäämistä sivuraiteelle.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa on tähän mennessä keskitytty lähinnä laatikkoleikkeihin, joilla ongelmia ei ratkaista. Tehostamisesta huolimatta on selvää, että myös lisävoimavaroja tarvitaan. Tähän mennessä olemme saaneet suhteellisen pienellä panostuksella laadukasta terveydenhuoltoa, suomalaisen terveydenhuollon ollessa kansainvälisesti vertaillen varsin kustannustehokasta.

Vakava tosiasia on, että kuntatalous on jo nyt kriisissä. Tätä tosiseikkaa ei saa haudata kunta- ja palvelurakenneuudistuskeskustelun alle. Jos peruspalvelujen pelastustoimiin ei ryhdytä välittömästi, voi tapahtua korvaamatonta vahinkoa. Kiireellisintä on maksaa kunnilta otettu pakkolaina takaisin. Samoin kuluvan vuoden budjetissa terveyshankkeesta leikatut kymmenet miljoonat eurot on palautettava pikaisesti. Tulevaisuuteen varautumisen lisäksi kuntapalveluiden toimivuudesta on huolehdittava tämän päivän arjessa.

Sari Sarkomaa
Kansanedustaja
Kokoomuksen puoluevaltuuston puheenjohtaja